Arvo Valton on Jaan Kaplinskin hyvä ystävä. Mutta en minä sen takia ole Valtonia lukenut. Itse asiassa tutustuin Valtonin teksteihin jo paljon aikaisemmin kuin Kaplinskin kirjoituksiin. En millään muista, mistä hyllyyni on tullut Arvo Valtonin esperantonkielinen teos "En fremda urbo" (Vieraassa  kaupungissa). Se on pariin, kolmeen kertaan luettu ja siis jo käytössä kulunut nidottu kirjanen, jossa on kolmisenkymmentä novellia. Yksi niistä on nimeltään "Fyysikko Valk". Valkin etunimi on Peet. Kyseessä on siis fyysikko PV. Siksi päätinkin kääntää tarinan. Tuskin sitä kukaan muu on suomeksi kääntänytkään.

 

Fyysikko Valk

Fyysikot ovat järjestäneet maailman hyvin, vain elämä on epänormaali ilmiö, se ei ole mahtunut järjestelmään. Siksi he ovat suhtautuneet nuivasti elävään materiaan, solu on heille jotakin halveksittavaa. Mahdollista on, että heidän suuret ajatuksensakaan eivät ole lähtöisin aivoista. He miellyttävät itseään siksi, että he kykenevät katsomaan itseään ylevästi peilistä. Puheita sielusta tai elämän tarkoituksesta he eivät edes kuuntele. Vapaa tahto ei ole leijaillut värikylläisen maailman yllä, vaan paljon todennäköisemmin on kyse siitä, että pienet osaset  ovat mukana kemiallisissa reaktioissa.

Peet Valk tukeutui persuuksillaan tuoliin, liikutteli kengissä varpaitaan, tunki suuhun pehmeän keksin, silloin tällöin kuului pöytäkellon tikitys, näkökentässä oli tyhjä paperi ja eri ajoista ja aiheista peräisin oleva kirjoituspöydän epäjärjestys, todellisuudessa hän oli kuitenkin poissa, ajatus leijaili abstraktioiden parissa.

Häntä askarrutti yksi jos toinenkin ongelma, kymmenen kilometrin korkeudessa olevat ikijäässä olevat sirius-pilvet tai neutronijakauman näkyminen  filmissä, ajasta riippuva gravitaatiokenttä tai ympäristön kenttien yksikäsitteisyys. Kaiken kaikkiaan oli kyse eri asioista, kuin ne, jotka ilman mitään yhteyttä toisiinsa ympäröivät häntä. Ajatus keskittyi syihin ja seurauksiin, suppeisiin järjestelmiin, joiden perusta oli kadonnut hämäryyteen, unenomaisesti häilyivät minareetit, mullahien kutsut rikkoivat tiukan järjestyksen, väitteiden kriteerit vaipuivat unen syvyyteen. Taivaan ymmärtää se, joka ajattelee. Mikään ei tapahdu sattumalta. Joskus kaikki selkeni, silloin objektit seistä jököttivät paikallaan eivätkä merkinneet yhtään enempää kuin ihmisten enemmistöllekään. Yhtäkkiä unen ja valveen  rajamailla iski salamana nerokas ajatus, joka ei ollut sittenkään hukkunut muistin syövereihin ja joka ei tietoperustaltaan ollut typerää. Teoria heilui näennäisen ja vision välillä, järjestyksen päämäärää intohimoisesti seuraten. Skeptisyys ja pitkästyneisyys oli asettautunut tiedemiehiin, vain täysin kelvoton ajatus saattoi vielä herättää kiinnostusta. Uusi aika ei kyennyt pitämään hengissä edes taikuuden taitoa. Tieteen olisi korvattava se. Jos se vain ei olisi ollut niin pitkästyttävää.

Peet Valk istui kirjoituspöytänsä ääressä ja näkemättään silmillään mitään katsoi kolleegaansa  Malle Koongaa, joka vähän aikaa sitten oli luonut järjestelmän, joka mahdollisesti oli geometrisestikin esitettävissä, keksintö loisti Mallen kasvoilta, kun asiaan perehtyneet ihailivat hänen teoriansa kauneutta.

Malle tiesi, että sielu on jotakin määriteltävissä olevaa, siksi sielu onkin olemassa, ja hän mittasikin miestuttujaan sielullisen säädyllisyyden perusteella. Joskus sellainen vei hänet heidän kanssaan samaan sänkyyn, mutta ei se häntä juuri häirinnyt, hän ei ollut  turhantarkka siitä saiko hän ystäviä vai luopuiko hän heistä. Ihmisten mielialat vaihtelivat,  paras tapa vapautua kiusauksista oli antautua niille, työteliäs ihminen ei paljon tarvitse aikaa rakkaudentoimiin. Malle Koonga oli jo ennen syntymäänsä suhtautunut miespuolisiin kollegoihin yhdentekevästi, eikä hän antanut sivistyksen muuttaa asennettaan. Satunnaiset suhteet eivät vähentäneet hänen arvostustaan kenenkään silmissä. Selvä paradoksi on siinä, että sellaista naista ei hyväksytä, joka tekee rakkauden töitä päätyönään,  mutta jos tekee niitä muun toimensa ohessa, silloin ei partnereista pidetä lukua.

Tänään he olivat osastolla kahdestaan, kaksi kollegaa olivat virkamatkalla, tähän hetkeen mennessä Peet Valk ei juuri ollut noteerannut vasta osastolle tullutta Malle Koongaa. Olivathan he toki keskustelleet toistensa kanssa, mutta kumpikaan heistä ei ollut varma, oliko vastapuoli todella olemassa ja kuuluiko hän vastakkaiseen sukupuoleen.

Malle oli se, joka aloitti keskustelun. Hän sanoi: "Mikrovirtausten resistanssi jakautuu toisin. Bioparametrit ovat eliminoitavissa tilariippuvasti," – tai jotain sen tapaista. Joka tapauksessa keskustelua alkoi ikään kuin se olisi loppunut heti alkuunsa. Peet vastasi samalla kielellä ja kohta he olivat uppoutuneet kaavoihin ja merkkeihin. Tämä kiihotti heitä ja ulkopuolisesta olisi saattanut tuntua, että he jopa ymmärsivät älytöntä puhettaan.

Mutta sitten Malle siirtyi piirroksiin, jotka olivat tuoneet hänelle menestystä. Jotta Peet olisi paremmin voinut seurata Mallen pitkin viivoitinta kulkevia sormen liikkeitä Malle istuutui kuluneelle nahkaiselle divaanille ja Peet Valk istuutui hänen viereensä. Hän täydensi Malle Koongan kaavioita ehdotuksillaan, ja hänen käteensä liikkuivat vikkelästi, kunnes niille ei enää riittäneet piirrosten viivat, vaan ne koskettivat käsivartta, lapaluita, vyötäröä ja polvia.

Keskeyttämättä tieteellistä keskustelua, Peet hyväili naisen viileää ihoa, unohtamatta mitään oleellista, Mallen kädet pysähtyivät kaavioihin, hengitys tihentyi, sydän jätti pari lyöntiä väliin, mutta tämä ei estänyt häntä esittämästä järkeviä vasta-argumentteja miehen näkökulmiin.

He molemmat olivat sinisen abstraktiuden sisällä – ainakin omasta mielestään – kun vartalot yhtyivät vastavuoroisessa täydellistymisessä, täyteläisyyden, virtojen ja liikkeiden kosketuksessa. Ja heistä tuntui, että he eivät hetkeksikään katkaisseet keskustelua, ja että tämän aikana mitä rakkauden hetkeksi sanotaan, he keksivät koko joukon matemaattisia totuuksia.

Tästä hetkestä alkoi uusi kasvaminen, vaikka solujen kahdentuminen ja kasvaminen ei niin toivottavaa olisi ollutkaan. Peet Valkin rooli loppui tähän purkaukseen, kaikki tästä eteenpäin oli Malle Koongan omaa asiaa. Kuten ennenkin, Mallen ajatukset pyörivät kenttäteorioiden ja energiavirtausten ympärillä, pikkuhiljaa hän kuitenkin huomasi myös muutoksia itsessään. Hän ei ajatellut tulevaisuutta, vielä vähemmän onnea tai velvollisuuksia, kaikki muu paitsi uusi elämän ilmentymä oli rasittavaa. Hänen olisi ollut pakko halveksia itseään, jos hän olisi liikaa pannut painoa tällaiselle asialle.

 Hän jatkoi elämäänsä ominaisparametrisiin aaaltoihin liittyvän kompleksisen matematiikan parissa, täyttäen paperiliuskoja ja ilmaa kaavoillaan, vasta synnyttämisen hetkellä hän ajatteli kuolemaa ja tunsi pelkoa.  Vapauduttuaan tuskasta hän hämmästyksekseen oli keskellä vaatimusten tulvaa, mistä hän ei koskaan aikaisemmin eikä nytkään pitänyt. Hänen piti imettää lasta, vaihtaa kapalot, käydä lääkärissä, ja loputtomasti pestä vaippoja. Joskus Malle Koonga yllätti itsensä puristamasta pienen ihmisen sormia, ja ilman syytä, sivullisen mielestä typerästi hymyillen, väänsi huuliaan vinoon. Myöhemmin hän lähes puolipakolla sai äitinsä muuttamaan maalta kaupunkiin, ja äiti otti vastuulleen puuronkeiton ja pissattamisen, hän, joka ei tiennyt mitään differentiaalilaskennasta tai kenttäteoriasta.

Kun Malle Koonga sanoi Peet Valkille, että heillä on nyt poika, mies kohautti vain hartioitaan, hän ei voinut vastata mitään vaikka olisi halunnutkin, sillä hän oli juuri ajattelemassa kenttärakenteesta riippuvan voiman jakamisen luonnetta.

Mutta mikään ei katoa jälkiä jättämättä ihmisen muistista. Tämä lyhyt tiedotus kummitteli sitkeästi Peet Valkin mielessä, tuli yhä uudelleen mieleen, jopa useammin kuin kerran viikossa.

Eräänä elämän sumuisana hetkenä, taisi olla lauantaina, hän ajoi partansa perusteellisesti, matkusti trollikalla kauppahalliin, osti älyttömästi tavaroita hamekankaasta keinuhevoseen. Tieteen kandidaatin kahden kuukauden palkka katosi kaupan kassaan, vähän jäi vielä jäljelle jotta hän saattoi ostaa kukkia taideinstituutin läheltä ja ottaa taksin tavaroita kuljettamaan. Hän ajoi Kadriorgin puistoon, Malle Koongan korkeakattoisen asunnon luo, kantoi tavarat oven taakse, monta kertaa kiiveten neljänteen kerrokseen. Levättyään hetken hän soitti ovikelloa ja Mallen äiti avasi oven.

"Hyvää päivää", sanoi Peet Valk, tavalliselle ihmisellehän on tarpeetonta selittää mitään.

Mallen äiti luuli, että taas on kaupustelijoita liikkeellä ja hän huusi Mallelle: "Malle, täällä on joku mies."

Malle tuli ovelle, ja molemmat olivat niin hämmennyksissään, että eivät keksineet mitään sanottavaa.

Peet antoi Mallelle kukat ja kantoi tavarat sisään. Peet avasi paketit hajamielisesti ja jokaisen uuden esineen nähtyään Malle ajatteli: Herra Jumala, tämä ei olisi ollut tarpeen, mutta ei uskaltanut sanoa sitä ääneen. He seisoivat näiden esineiden edessä jotenkin onnettomina, kunnes äiti otti puuttui asiaan ja ihasteli tavaroiden kauneutta ja tarpeellisuutta, kangas sopi hyvin mekoksi ja keinuhevosesta tulisi pojalle ystävä.

Sitten he menivät peremmälle ja Malle antoi pojan isän käsivarsille. Poika oli jo siinä iässä, että vierasti tuntemattomia ja puhkesi lohduttomaan itkuun. Mies pelkäsi pikku olentoa jo ennen kuin oli nähnytkään sitä, nyt tuo tunne syventyi entisestään. Eipä ollut ainakaan kyse Oidipus-kompleksista. Äiti yritti pelastaa tilanteen, olihan hänelle selvää, että tämä joulupukki oli lapsen isä, ja hän supatti pojalle:

"Älä pelkää, tämä on rakas isäsi".

Tämän kuuli myös Peet Valk, ja hän tunsi itsensä vieläkin vieraammaksi. Hän katsoi puuron syönnistä paisuneita kasvoja ja ajatteli sitä petollista spermatippaa, joka oli naisen munasolun paisuttanut. Elämä on todella kaamea ilmiö, hän ei ollut teorioissaan erehtynyt.

Lohduttaakseen miestä jotenkin Malle sanoi: "Kosminen säteily on niin heterogeenistä, että mittausjärjestely, jota käytämme, ei anna kuin epämääräisen summan…"

Totta puhuen tämä on typerä vitsi, joka on suunnattu aikamme lyyrikoille, mutta kirjallisuudessa on sallittua kasvattaa mikä tahansa yksityiskohta tai mielipide uskomattomiin ulottuvuuksiin. Eihän olisi mitään järkeä esittää fyysikoita tavanomaisesti, ikään kuin mikään ei olisikaan muuttunut.

 
Arvo Valton: En fremda urbo. Tallinn 1987.ss. 91 – 95.